Pääni halkeilee

On tapahtunu liikaa. En tiedä, liikaa hyviä asioita vai huonoja. Ehkäpä jälkimmäisiä. Ehkäpä niin.
Musta tuntuu niinku mun niskaan olis viskattu joku rekallinen paskaa kannettavaksi, ja tunnen siitä vielä syyllisyyttä miksi menin jäämään sellaisen lastin alle. Perkele. Nii, miksei sitä ossaa ennakoida paskaa mielialaa.
Miksi ihmiset on niin hankalia. Ihan tosi. Mikä kaikkia oikein riivaaaaaaaaa. Mukaanlukien itseäni.

Haluaisin vaan hyvin kernaasti unohtaa kasapäin juttuja elämästäni mutta ne perkeleet vaan kummittelee sekä takaraivossa että kirkkaissa ajatuksissa koko ajan. Unissa. Joka vitun paikassa.
Miksei hyvät jutut jää pyörimään kuin taudit. Ehei, ne haihtuvat kyllä.

Huomenna olis tarkotus mennä kouluun. Tiedän ettei siitä tule mitään, mutta ainoa syy miksi nousen aamulla on oikeastaan se, että tarvitten jonku heebon kuuntelevaa korvaa ihan oikiasti. Tarvitten Jenniä.
Mittään muuta mää en nyt kaipaa. Olisin helkutin kiitollinen jos saisin asennuttaa päähäni delete-nappulan jonka avulla voisin häivyttää seikkoja pois muistista, kiitoooos.

Mää en osaa enää muuta ku riehua. En ossaa edes mietiskellä mistä moinen masis. Pää sekasi ja huolet unohtuu, mutta kun ei se vaan mee niin. Kunpa älyäisin sen.
Kaikki on vaan menny enemmän päin helevettiä tämän rellestämisen myötä. Hirveästi ongelmia, niin. Ne vaan kasaantuu, kun hankkiutuu sellaisiin mestoihin missä nykyjään liikuskelen. Niin. Että semmosta.

Koen ettei tätä tekstiä lue monikaan, joten uskallan olla kovin avoin tässä masentavassa aiheessa. Ja uskallan siis myös antaa julkisesti itsestäni tällaisen kuvan. En ehkä ole tekstin perusteella aivan pilkulleen sellainen mitä ihmisten ilmoilla, mutta niin. Mitäpä sitä peittelemään. Tässäpä tämänkertainen. Että plää.

Just

Mun pitäisi kirjoittaa maailmaa mullistava, ihmisiä valaiseva dekkariteos huomiseksi enkä edes tiedä mitä siinä tulee tapahtumaan. Sokkeloisten juonien aatelia olevien novellien luominen ei ole oikein mun alaani. Lisäksi meitsiähän kiinnostaakin niin paljon kirjoittaa jotain paskaaaaaaa yhdessä päivässä äidinkielenopettajan mieliksi.
Päässä kun sattuu pyörimään hieman muita asioita. Olisi kyllä aika jees jos saisin välillä muutakin ajateltavaa kuin ...niin, mutta en ilmeisesti halua jäädä paitsi tämän päivän masiksesta. Angst ja sillee. En tiedä, jos kerran on sellainen itkupotkuraivarifiilis jos jokin menee väärin, niin sama olla sitten. Itsepäinen olen kai, kun asetan angstauksen koulun edelle.
Tää päivä on tosi omituinen. Eilen oli kivaa. Maailma on nurinkurinen ja väärinpäin ja vaikea ja omituinen, toimii ihan väärin. Mulla on tosi vähäisiä syitä olla näin depressiivinen. Suureksi osaksi se johtuu vain siitä, ettei taivasta näy eikä myöskään aurinkoa.
En jaksais nähdä yhtään ketään enkä puhua kenenkään kanssa.
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄää.
öaslfjalsfkja. dfpojso yhyy yyyyyyyyyyy mistä ihmeestä mä kirjotan vittu dekkarin stna. Ja miks vitussa mua vaan jaksaa vituttaa näin ankarasti. Joka päivä. Joka helkkarin päivä. MIKS. Ja oikeestaan mulle on tullut vaan lisää stressin aihetta, vaikka kaiken pitäis mennä just hyvin. TUntuu niinku kantaisin lähinnä planeettoja paljain käsin. Ja ne on melko painavia.

Ääää

Kuuntelen BroceNCYDEä enkä pidä tästä o_o
Jotenkin ylitsevuotava apatia on vallanut mut. Se ei ole laisinkaan sopivaa sillä haluaisin kovasti olla onnen kukkuloilla ja mailla ja niityillä nyt kun se kerrankin onnistuisi täydellisesti, jos miinustetaan koulun aiheuttama stressi ja aika jonka se vie. Oikeastaan koulu vie suurimman osan mun ajasta.
Argh. Välillä vaan alkaa ahdistamaan se, että kaikki vaan katoaa. Kerrankin mulle on käynyt niin, mistä haaveilin. Yleensä kaikki päätähuimaava on liian hyvää ollakseen totta ja maailma sitten ottaa sen jostain muusta pois.

Pelkään vain että joudun taas kieriskelemään jossain surumielisyydessä ja hakkaan päätä seinään hokien 'miksi minä'.Vaikka oikeasti yrittäisin kuinka mennä eteenpäin, kaikki tietää ettei se onnistu noin vain.
Olen semmoinen ihminen joka ei osaa pitää puoliaan. Jotenkin kauhean... avuton. Raukka. Se on huono piirre.
Jos joku sanoo minulle pahasti, yleensä käännän sen vain itseeni päin ja koetan suojautua jonkin olemattoman taakse ja sulkea korvat kuin puolustautua.
Tässäpä sitä sitten mietin että jaksaako raccaani sellaista ihmistä, jota pitää lähinnä pitää suojassa. Toivon että jaksaa. Ja uskonkin niin.

Olen ihan raukkis. No jaa, enhän minä sille oikein mitään voi. Voin siinä mielessä, että alan kannustamaan itseäni niin maan vitusti  ja olemaan vitun vahva ihminen maan tappiin asti ja aloittamalla vaikkapa joogan, jumpan ja menemällä kirjoituskurssille sekä syömään activiaa, mutta nyt ei oikein inpsaa alkaa kehittelemään itsestäni jotain, mitä en jo valmiiksi ole.

Tajusin tässä nimittäin, että monesti (liiankin monesti) ihmiset muodostavat itselleen niin korkeita tavoitteita itsestään, ettei ylitettävää rimaa edes näy yläilmoissa. Sitä vain yrittää etsiä itsestään jotain, mitä ei ole. Kuin kulkisi käytävää, jonka seinillä on tauluja, mitä hienoimpia mutta keskittyy vain siihen että käytävällä ei ole mattoa. Ja se alkaa pännimään niin paljon että kaikki muu unohtuu paitsi paljas lattia, vaikka sekin olisi ihan hyvä lattia.

Kukaan ei taida tajuta mua. Heh. + tämä taitaa tulla melko pitkäksi taas.
Eilen oli aika päätähuimaavaa. Höh. Istun kitara sylissä ja nauran silloin tällöin. Olenkohan hullu. No niin saan kyllä kuulla aika usein o_o
MULLA ON KAAMOSMASENNUS OIKEESTI RGHGHGHGH. Ihan varmasti on. Ulkona on niin pimeääääääääääää. Mietin tänään että miksen oo niin iloinen kun kesällä. No ehkä vittu siksi että ulkona on tasan kahta väriä; mustaa ja valkosta ja mustaa eniten. Niin että hyvää päivää vaan.

Heh heh

Yhtenä yönä (tai no, aamulla) meikä oleili näissä kahdessa olotilassa koko ajan. Toisaalta tuntui, että räjähdän, kun täytyi vain olla hiljaa ja keksiä silti jotain tekemistä, yksin, sillä tuskin kukaan vastaa puhelimeen klo 3 aamulla, kun toisaalta vain nukutti ja vaivuin johonkin satumaailmaan.

 Tässäpä kuvastuxia huoneestani, kellostahan näkeekin paljonko se oli. Ja lampussa, joka näkyy ylimmässä kuvassa, on tosiaan maalia joka joutui siihen innostuttuani maalauksesta... En tiedä erottaako kukaan muu sitä kuvasta kuin minä mutta niin... Ja Marilyn -kalenterista sai vihdoin kääntää kansikuvan pois! :D Ja väriä vaihtavat valot seinällä vievät möröt pois öisin :) En nimittäin mieli nukkua täysin pimeässä.
Kengät olivat mieluiset siihen asti, kun poljin ne käyttökelvottomiksi kesäaikaan. Kannat menivät vallan muusiksi kun istuin ystäväni tarakalla. Niihin liittyi kaikkea mukavaa, joten päätin säilyttää ne jotenkin kauniisti. Nyt ne roikkuvat ovenpielustassa.

Sittenpä taiteellisemmalle puolelle... taiteelliselle ja taiteelliselle... mutta niin! Ylempi kuva nyt oli vain hetken mielijohde, mutta jotenkin mieluinen minulle.
Alempi kuva on lähinnä kannanotto systeemiin, jossa pyörimme. Tieto, joka meidän on pakko oppia kouluissa, on kuin pakko survoa itseensä, vaikkei millään jaksaisi. Pakko puurtaa eteenpäin.. o_o
Lol, en osaa oikein käyttää tätä bloggeria niin nämä kuvat ei nyt tule siihen järjestyxeen mihin haluaisin mutta ah. Piparkakkutalo jonka kyhäsin joulun tienoilla, on tätä nykyä mennyttä mökkiä mutta sain näpättyä siitä kuvan ennen purkutöitä : D Menihän siinä aikansa...
Siinäpäs kuvia joulusta ja vuodenvaihteesta. Heh heh.

Vuodenvaihteessa oli oikein erittäin virkistävää kun Vilma ja Reetta soittivat minulle pitkän ja hartaan yksinäisyyden angstauksen päätteeksi! Niinpä sitten en nähnyt värikkäitä räjähteitä yxin ikkunastani puiden latvojen lomasta vaan oli kaxi muutakin silmäparia sekä käsiä soittamassa kitarallani Smoke on the Wateria :)

Nytpä tuli pitkä merkintä, heipsulivei senkin sienet
T. Paulié

Niinpä niin

Kello on taasen melkoisen palijon, se on vartin yli kaksi yöllä. Musta on tullut aikamoinen yökyöpeli lyhyessä ajassa, eihän tätä lomaa ole ollut kuin ..viikon? En tosiaan tiedä, sillä viikonpäivät sekoittuvat.
Tänään sain taas kohdata sen tosiasian, että Oulun bussiliikenne on erittäin syvältä.
Vaivauduin kaupungin keskustan huumaan ostaakseni kitaraani uudet kielet, mutta hupsista vaan olisipa pitänyt odottaa bussia takaisinpäin tunnin verran. Niinpä kävelin, ja olin jäässä.

No, kaupungilta tarttui kaikkea materialistin sydäntä lämmittävää------^
Kuvat nyt menivät tuolla lailla ylös, mutta yhtä hyvinhän ne siitä näkee. Paidan ostin, sekä sormuksen. Lisäksi antiikkiset pyöreät lasit olivat ihana löytö, äidin peruja, liki 100 vuotta vanhat.

heh heeeeee, rupeanpas tässä katsomaan leffaa :-------)

Juupa juu

Kello on puoli kuusi aamulla. En ole nukkunut silmällistäkään. Jännää ajatella, että nyt, kun valvoin koko yön, tuntuu, että on älyttömän myöhä, mutta jos heräisin, tuntuisi että on todella aikaista.
Kukaan ei varmaan saa tästä mitään selvää.
Ärsyttää olla rakastunut. Väärään henkilöön. On todella turhauttavaa pitää yhtä ihmistä ainoalla samettityynyllään, kun tämä pälyilee muualle.
Ja vaikka keskustelenkin tämän ihmisen kanssa, tiedän, ettei siihen koskaan syntyisi mitään sellaista mitä toivon.
Ja tiedän, ettei se ihminen tiedä, että hän on minulle niin paljon.
Haluaisin mennä kellariin katsomaan elokuvan 'Piukat paikat' jossa näyttelee iki-ihana Marilyn Monroe, mutta minusta tuntuu etten uskalla mennä sinne asti.

Toiseksi, musta tuntuu oudolta se, että olen käyttänyt aikaani johonkin todella turhanpäiväiseen, dataukseen. No, aina ei tarvitse olla niin hyödyllinen. Pitäisiköhän alkaa nukkumaan?
Tjaah, haluaisin kyllä, mutta toisaalta...
En kyllä tiedä.
Haluan tänne erään tietyn : ( Hän nukkuu jo. Hän ei pidä minusta. En tiedä pitääkö millään tasolla. Hän sanoo aina hei. Mutta...
Maalaisin, jos olisi inspiraatiota. Piirtäisin, jos olisi ideoita. Tekisin kaikkea hienoa, jos minusta olisi siihen. Miksi tuntuu, ettei ole? : (

Nyt taidan keittää kupillisen glögiä, ja päättää mitä teen.

Pimeetä

Aivan niin, ulkoilmassa sekä mielen vireystilassa on havaittavissa pimeyttä. Mielen vireystilassa se tarkoittaa lähinnä väsymystä, uupumusta, ja ehkä jonkinsorttista hitautta, eivätkä ajatukset oikein tunnu yltävän mihinkään nappisuorituksiin milloinkaan.
Pimeydestä ja kaamoksestapa vähän inspiroiduin, ja rupesin yx ilta valokuvaaman vaikka olisi pitänyt tehdä kuviskirjaa valmiiksi ja kaikkea muuta.
Lisäksi kuviin halusin sitä sellaista tunnetta, joka tulee juuri silloin, kun rupeaa ajattelemaan sellaisia asioita, joihin itse ei voi vaikuttaa, mutta mitkä tuntuvat pahalta. Joskus aikakin tuntuu sellaiselta. Sitä ei voi pysäyttää, ja jotkut asiat on pakko katsoa läpi vilkuilematta muualle.
Tuli kauhean apaattinen olo sinä yhtenä iltana. Jännä, kun ihmisten mielet harvoin sopii yhteen, että syntyisi oikeita siteitä.
Mutta, ahdistuksesta autuuteen, koulussa oli oikein viihtyisää, joskin tupakka -päihdevalistukset alkavat pursuta jo korvista, mutta siellä onkin eräs ihana ihminen joka osaa aina piristää, vaikkei edes katsoisi. Silmäys riittää.