On tapahtunu liikaa. En tiedä, liikaa hyviä asioita vai huonoja. Ehkäpä jälkimmäisiä. Ehkäpä niin.
Musta tuntuu niinku mun niskaan olis viskattu joku rekallinen paskaa kannettavaksi, ja tunnen siitä vielä syyllisyyttä miksi menin jäämään sellaisen lastin alle. Perkele. Nii, miksei sitä ossaa ennakoida paskaa mielialaa.
Miksi ihmiset on niin hankalia. Ihan tosi. Mikä kaikkia oikein riivaaaaaaaaa. Mukaanlukien itseäni.
Haluaisin vaan hyvin kernaasti unohtaa kasapäin juttuja elämästäni mutta ne perkeleet vaan kummittelee sekä takaraivossa että kirkkaissa ajatuksissa koko ajan. Unissa. Joka vitun paikassa.
Miksei hyvät jutut jää pyörimään kuin taudit. Ehei, ne haihtuvat kyllä.
Huomenna olis tarkotus mennä kouluun. Tiedän ettei siitä tule mitään, mutta ainoa syy miksi nousen aamulla on oikeastaan se, että tarvitten jonku heebon kuuntelevaa korvaa ihan oikiasti. Tarvitten Jenniä.
Mittään muuta mää en nyt kaipaa. Olisin helkutin kiitollinen jos saisin asennuttaa päähäni delete-nappulan jonka avulla voisin häivyttää seikkoja pois muistista, kiitoooos.
Mää en osaa enää muuta ku riehua. En ossaa edes mietiskellä mistä moinen masis. Pää sekasi ja huolet unohtuu, mutta kun ei se vaan mee niin. Kunpa älyäisin sen.
Kaikki on vaan menny enemmän päin helevettiä tämän rellestämisen myötä. Hirveästi ongelmia, niin. Ne vaan kasaantuu, kun hankkiutuu sellaisiin mestoihin missä nykyjään liikuskelen. Niin. Että semmosta.
Koen ettei tätä tekstiä lue monikaan, joten uskallan olla kovin avoin tässä masentavassa aiheessa. Ja uskallan siis myös antaa julkisesti itsestäni tällaisen kuvan. En ehkä ole tekstin perusteella aivan pilkulleen sellainen mitä ihmisten ilmoilla, mutta niin. Mitäpä sitä peittelemään. Tässäpä tämänkertainen. Että plää.
